Mokoma - Sydänjuuret

Lappeenrantalaisen Mokoman seitsemäs studioalbumi rynnisti kauppoihin jo Maaliskuun loppulla, mutta nyt vasta saan kirjoitettua jonkinmoista arvostelua. Kyseinen levy on hankala. Ei sen monimutkaisuuden tai erilaisuuden takia, vaan aivan muista syistä. Kyseinen rytmiryhmä kun on totutusti petrannut aina aikasemmista levyistään seuraavaan on tällä kertaa ehkä hiukan hakoteillä seuraavasta tavoitteestaan tai tyylistään. Vaikka petyinkin hieman edelliseen Luihin Ja Ytimiin-albumiin, oli kiinnostus uutta levytystä kohtaan ylitsevuotavainen. Nyt parin kuukauden kuluttua eväät tuntuvat olevan syöty. Vertailun vuoksi voin mainita Stam1nan uutukaisen potkivan edelleen hurjasti.

Levyn alkutahdit lähtevät radiosta jo ennakkoon tutulla levyn nimikkokappaleella Sydänjuuret. Biisi on perinteistä Mokomaa, ilman sen suurempia kikkoja ja koittoja. Pohjana toimii döödöbiisi, vaikka mukaan on sekoitettu mm. kertosäkeessä otteita black metallista. Sanoitukset kulkevat Suomessa ja isänmaallisuudessa, aivan kuin koko levy muutenkin. Kappale on jotenkin itseään toistava lopussa ja yli neljän minuutin pituus tuntuu liioitellulta. Myös kertosäkeistön luonnoton kertaaminen alkaa ärsyttää pikku hiljaa. Aloitus on kyllä biisinä siltikin ihan toimiva. Tunnelma palauttaa kuuntelijan vanhoihin teoksiin ja lopussa tunnelma on tutun turvallinen.

Vastavirtaan jatkaa matkaa kiihdyttäen vauhtia. Toinen kunnollinen mättöralli heti perään ei kuullosta lainkaan hassummalta. Kappale on kuin kahdessa osassa; alkavassa death metal-riffissä ja toisessa paljonkin rennommassa taustakompissa. Sanoitukset tuntuvat hassuilta, tai sitten en vain löydä niiden viimeistä tarkoitusperää. Osaltaan kappale on kuin muutaman vuoden takaista Entombedia, mutta toisaalta kovinkin kaukana. Kakkosbiisissäkään ei ole haettu sen suuremmin haasteita, vaan hoidettu alkuvauhti levylle tutulla tavalla. Tuntuu kuin kappale olisi ylijäämä Kuoleman Laulukunnailta sen rajun otteen ja laulun kannalta, mutta mene ja tiedä.

Kolmas kipale onkin sitten meikäläisen ensimmäinen ''inhokki''. Ehkä olen vain kaavoihin kangistunut, mutta duurissa veivatut radiorässit eivät meikäläiseen iske. Samoin kuin LJY:n Marras iskee tämäkin kappale oman käyräni varsin korkealle. Ei sillä, bändi saa myytyä paljon levyjä ja soittoaika radiossa pitenee mutta sen Mokoman, joka lopettaa keikkansa Takatalveen ei kuuluisi alentua tällaiseen. Alku on kuin vanhojen pelikonsoleiden äänistä, jonka jälkeen loppuriffit ovatkin aikamoista puuroa. Aihepiirinä on tottakai aina osuva rakkaus. Sanoitukset ovatkin suhteellisen osuvat, vaikka Annala pystyy määkimisellään vähän niitäkin pilaamaan. Yksi asia kuitenkin kappaleessa nousee ylitse muiden. Loppupuolella Saikkonen soittaa ehkä levyn parhaimman soolon ja vielä niin monipuolisesti ja tiukasti, etten meinannut aluksi edes uskoa.

No jopas! Vääräleuka yllättää ja paukauttaa nyrkillä leukaperiin kolahtaen kovaa. Levyn ensimmäinen todellinen thrashpala ei pahemmin moitteita kerää. Nousevan alun jälkeen kappaleen pohjana toimii klassinen downpicking-jynttäriffi, tottakai useilla string skippingeillä. Kertosäkeessä homma hiukan rauhoittuu ja Annalakin pääsee ''huilaamaan'' puhtaalla äänellä. Kohta pikaa seuraava erä kuitenkin alkaa ja taas mennään. Lopun tukanheilutus osa toimii kuin rasvattu, vaikka kyseinen temppu alkaa olemaan kaluttu jo Mokoman kappaleissa. Kun kolme ja puoli minuuttinen jyristys loppuu joutuu hiukan vetäisemään happea. Onneksi tempo taas vähän laskee seuraavaksi.

Puolivälin aloittaa pitkä, viisi ja puoli minuuttinen Kristuksen Ruumis Ja Pedon Pää joka maalailee uskontokritiikkiä doom metallin tunnelmissa. Vaikka sanoitukset eivät vielä ihan Hyyrysen yhteiskuntariimeissä olekkaan, toimivat ne tällä kertaa vallan mainiosti. Useimmat säkeistöistä ovat kuin sananlaskuja, eikä äänessäkään kappaleessa mitään valittamista. Rauhallinen melodialaulu tuntuu toimivan ja Annala hallitsee hienosti äänensä kiristämisen. Hiljaa rullaavassa kappaleessa ääni säilyy, eikä valittavankuuloista määkimistä ole havaittavissa. Lopussa juuri kun biisi tuntuu loppuvan alkaa reilun minuutin kestävä breakdown, joka onnistuu kruunaamaan kappaleen. Lopun soolotkin löytävät paikkansa ongelmitta ja jumbokappale saa arvoisensa päätöksen.

Niin Hyville Kuin Pahoille on toiminut kevään kiertueella aloitusbiisinä, eikä syyttä. Vauhdikas rässirepäisy herättää niin kotisohvalla kuin keikallakin kuuntelijan helposti. Sanoitukset pyörivät yhteiskunnassa ja valtiossa, enkä voi välttyä sosialistisesta vaikutelmasta. Vai mitä sanotte kertosäkeen kohdasta ''En usko omaan se vain kahlitsee, uskon yhteiseen!'' Puolen välin jälkeen kuullaan menevää sooloa ja melodista maalailua, jonka jälkeen meno jatkuu keskitempoisena komppauksena.

Seitsemäntenä Rautaa Rinnoista nappaa hiukan kokeilevaa folk metallia mukaan kiekolle. Kuten joku tätä biisiä ''jämä-Ensiferumiksi'' jo nimitti, ei se Sydänjuurista kokonaisuutena heikompaa tee. Itselleni kappale on yksi suosikeista. Veto on sellaiseen suuntaan, ettei uskoisi Mokoman kokeilevan sitä. Positiivisesti näinkin päin kerran, kun yleensä kokeilut eivät toimi. Sanoituksissa kuullaan taas suomalaisuudesta vihaisella huutolaululla tietenkin! Osa riveistä tuntuu lähteneen lapasesta, esimerkiksi ''etsin suojaa pensaasta'' että mitäs?! Hitaassa maalailukohdassa testaillaan jopa koskettimia taustalla, mutta sopivassa määrin. Ei tästä voi kuin tykätä.

Sitten taas mennäänkin alamäkeä biisin verran, niin että tuntuu. En tiedä mikä Mokoman slovareissa on, mutta Silmäterän jälkeen en monestakaan ole pitänyt. Kitarat soittavat hitaassa tempossa yksinkertaista melodiaa ja pieniä soolo-osuuksia vuorotellen. Laulu on pääosin puhdasta, poislukien raivoisa sekamelskakohta loppupuolella. Taustalaulun hoitavat kitaristit. Puhdas osa biisistä on jopa oudon kuuloista. Kappaleesta ei oikein tiedä mitä se hakee. Taiderokkia, slovaria tai jotakin kombinaatiota. Ottakaa itse selvää, allekirjoittanut ei pysty eikä halua.

Kalmannäkijä palaa muutaman erikoisemman jälkeen döödölinjalle. Biisi on yhtä rupinen kuin nimensäkin, mutta hyvässä mielessä. Groovaavan alun jälkeen lähdetään pilkkomaan säkeistöjä tasaisen tappavasti. Sanoitukset kulkevat kuolleissa ja kalmassa. Suomeksi laulettuna tällaiset säkeet kuulostavat varsin hassuilta, mutta silti kokonaisuutena kappale kuuluu levyn positiivisiin yllätyksiin. Lopussa jyristely yltyy todelliseksi zombiekuoroksi kuolonhajuisin rääkymisin ja kiljahduksin. Ehkä levyn tummin kappale hitaasti mutta tanakasti, eikä kuuntelija voi oikein odottaa muuta kuin iloisempaa otetta.

Naurettavasti nimetty Hei Hei Heinäkuu valmistautuu jo pikku hiljaa lopettelemaan kiekkoa. Sanoitukset kulkevat kesässä, elämässä ja parisuhteessa, niin konkreettisesti kuin kielikuvinkin. Osaksi laulu on melkein puhetta. Kappale kuvaa hyvin koko levyä; ei oikein tiedä onko kyseinen kappale loistava vaiko tyhjä arpa. Ote on rennon vauhdikas, eikä tiedä millainen kesähitti tästä vielä tulee. Neljäminuuttisen kappaleen lopussa tunnelma on vähän turtunut. Liikaa toistoa ja samankaltaisuutta, jotka muodostavat kappaleesta varsin mitäänsanomattoman.

Monessa arvostelussa hehkutettu turhuuksien turhuus kuuluu levyn onnistuneisiin osiin. Riffittely pysyy tiukasti black ja death metallin välimaastossa. Vain kertosäe hellittää vähän, mutta pian meno taas jatkuu. Ehkä levyn nopeimpana ja vihaisimpana biisinä se aiheuttaa itselleni ainakin pettymyksen, miksi koko levy ei voi olla yhtä osuvaa metallia? Vaikka kappale ei uusia kuuntelijoita suurelta alueelta kerääkkään, on se silti Mokomadiggarille todellinen herkkupala. Jos uusi suunta on joko kevyt snoukkahevi tai rajumpi döödö, ette varmaankaan arvaa valintaani. Levy päättyy hienosti ja itselle jäi ainakin toivoa paremmasta.

Yhteenvetona voitaneen sanoa, että Sydänjuuret on pirstaleinen tekele. Löytyy niin rajua death metallia, radiosoiton vakiinnuttavia kevyitä, osuvaa todellista thrashia kuin ohilaukauksiakin. Bändin tulevaisuudesta on paha mennä sanomaan mitään. Soittajat vanhenevat ja uusista biiseistä tuntuu olevan suurin terävyys jo mennyt. Levy ei ole huono, ei laisinkaan mutta suunta tuntuu olevan kadoksissa.