The Haunted - Road Kill

Toukokuun yhdeksäs päivä kuluvaa vuotta kuoriutui eräs ainakin meikäläiselle hyvin mielenkiintoinen livedvd/cd yhdistelmä. At the gatesin tuhkasta nousseen The Hauntedin toinen täyspitkä sisältää täyden 16 biisin mittaisen livekeikan, sekä ylijäämäbiisejä studiosessioilta vuosien varrelta. Lisänä tyylikkäässä diamond-pakkauksessa tulee myös dvd, joka sisältää 10 livevetoa cd:n keikalta. Toinen puolikas videotallennetta käsittelee kiertue-elämää, niin hyvässä kuin pahassakin. Tekstissä en lähde arvostelemaan dvd:n materiaalia vaan pysyn audiotallenteen mukana.

Levyn biisilista on selvästikkin valittu monipuoliseksi. Se tuottaa hienon läpileikkauksen bändin historiasta, niin alkuaikojen kireistä thrashvedoista nykypäivän groovaavaan göteborgsoundia paukuttavaan deathrashiin. Keikka lähtee alkuun Versuksen Little Cagella, eikä kiihtyvän rumpuintron jälkeen ole kysymys mikä on keikan suunta. Avausraita ei tunnu älyttömästi herättävän yleisöä, vaan vasta toisena soitettava The Drowning virvoittaa yleisön mukaansa. Todellinen nyrkki silmään on kolmantena soitettava kakkoslevyn Tresspass. Dolving saa äänensä kuulumaan tavalliseen tapaansa, eivätkä kitaristitkaan jää toiseksi. Nopean kiitoksen jälkeen siirrytäänkin jo The Dead Eyen tunnelmiin The Premonition introbiisillä. Heti perään, aivan kuin levylläkin pärähtää käyntiin The Flood. Itselleni ainakin tärkeä kappale livesetissä soi tavallisella draivillaan, eikä ajatus ns. toisesta introsta kesken keikkaa ole kovinkaan huono. Varsin yllättävästi kolmanneksi kappaleeksi on valittu The Medication, joten kuudesta ensimmäisestä biisistä neljä on viidennen täyspitkän materiaalia. The Dead Eye-spektaakkelin jälkeen onkin aika vetää hetki henkeä. Peter Dolvingin välispiikit ovat ehdottomasti levyn plussapuolia. Ei kuulu tavallisia huudatuksia tai tylsiä vitsejä, vaan Dolving vetää asenteella ja varsin erikoisestikkin. Tällä kertaa nostatetaan porukkaa mukaan vanhoilla muisteloilla keikkapaikasta ja on nauhalle tarttunut mukaan vastahuomiota eräälle naispuoliselle kuuntelijalle. Keikka jatkuu Moronic Colossuksella, joka hieman ehkä heikkona ja tylsänä kappaleena olisi voinut jäädä väliin keikkasetistä. Kertosäkeessä Dolving huudattaa ja yleisö vastaa kovaäänisesti. Ehkä itsessäni on vika, kun en tästä kappaleesta niin kauheasti perusta. Onneksi matka jatkuu D.O.A:lla. Keikka on melkein puolessa välissä ja bändi tuntuu olevan liekeissä. Kappalee loppuu nöyrään kiitokseen ja jatkuu bassojamittelulla. Kitaristit yhtyvät mukaan, mutta yhtäkkiä homman katkaisee Dolvingin ''Come on!'' ja hienolla feidauksella jatketaan hitti- ja videokappale All Against Alliin. Levyllä raita on reilun kuuden minuutin mittaisena, eikä aivan syyttä suotta. Parin minuutin välispiikki käsittelee kiertue-elämää oman Dolvingin kokemuksen perusteella. Loistavan uniikki välispiikki kruunaa alkavan In Veinin. Materiaali ensimmäiseltä levyltä toimii yleisöön kuin häkä ja loppukiihdytys alkaa. Biisin jälkeen ehkä hieman turhakin huudatus valmistaa tulevaan biisiin, Trenchesiin. Vaikka edellemainittu ja muut uusimman levyn kappaleet eroavat toisistaan aika paljon, tuntuvat ne sointuvan loistavasti yhteen livesoitannassa. Lopussa bändi alkaa taas fiilistellä, ennen keikan näennäistä kolmatta introa. Made Me Do It-levyn Dark Intensions kuuluu settilistaan vuodesta toiseen, eikä yleisöä voisi paljon paremmin ruokkiakkaan. Neljä viimeistä kappaletta sisältävät kolme klassikkoa ja yhden uuden biisin. Ensimmäisenä soitetaan Bury Your Dead, totta kai studioversiota mukaillen intron perään. Keskitempoinen Faultline on suhteellisen erikoinen valinta loppusettiin, mutta kelpaa sekin. Bändi saa hetken hengähtää ennen viimeistä rutistusta. Puolivälissä Dolvingin nopeassa spiikissä heijastuu niin keikan rasittavuus kuin kaikkensa antaneen laulajan tyytyväisyys. Kaksi viimeistä lähtevät käyntiin Dolvingin lähtölaskennalla. Ensimmäisenä 99, tuo keikkojen varma moshpitautomaatti. Yksinkertainen rässiveisu saa kuuntelijan heiluttamaan päätään kotioloissa vielä 14 kappaleenkin jälkeen. Viimeistä biisiä ei tarvitse paljoa arvailla. Itsenimetyn debyyttialbumin avausraita Hate Song pamahtaa käyntiin ilman kovinkaan suuria lämmittelyjä. Yhtye vääntää loppuun saakka asenteella ja soiton tiukkuudella, ilman ongelmia. Lopussa kuuntelijalla on jotenkin huojentunut, mutta energinen olo. Tämä tarvitsee kokea livenä!

Viisi viimeistä biisiä ovatkin alussamainitsemiani jämäbiisejä. Niin hyvässä kuin pahassakin. Isompaa mainittavaa ei ole, kuin se että Meat Wagon kuulostaa oikeinkin hyvältä, enkä ymmärrä sen hyllyttämistä levyiltä. Levyn lopettaa vähän outo kuorolaulu Infernalis Mundi. Lisäbiiseistä voisi sanoa sen, etteivät ne ole todellakaan kiekon onnistumisen kannalta välttämättömiä. Mukava lisä mutta livekiekko toimisi ilman erikoisuuksiakin.

Kokonaisuudessa levy on livelevyjen eliittiä. Soundimaailma on hieman bassovoittoinen mutta kärkitasoa silti. Kerrankin laulu on saatu miksattua mukavan kovalla, joten uudelle kuuntelijalle oudot biisit ja niiden sanoitukset aukeavat hyvin. Kitaristikaksikko Jensen & Björler on kokemuksensa ja taitonsa ansiosta loistavaa kuunneltavaa (, sekä katseltavaa ihan tulevia livekeikkoja ajatellen..). Vaikka ikää alkaa bändille kertyä jo suhteellisen kunnioitettavasti ei levyjen laatu tunnu muuttuvan mihinkään. Levyn jälkeen saa vain miettiä mitä ruotsalaiset rässiveikot keksivät tulevaisuudessa.