Sonisphere 2010 @ Kirjurinluoto, Pori PART II

Tekstiä lauantaista kertyi sen verran runsaasti, etten jaksanut alkaa työstämään sunnuntaita heti perään. Nyt kuitenkin sen kimppuun.

Puoleltapäivin käynnistyi Sonispheren kakkospäivä. Itsellä aikataulu oli suunnilleen samanlainen kuin lauantaina. Syystä tai toisesta aloitusaikoja oli hilattu hieman jälleen eteenpäin, joten tavoitteena ollut Insomnium jäi haaveeksi. Portilla kuultiin jo Profane Omenin aloittelevan settiään Saturn-lavalla ja vauhti yltyi puolijuoksuksi Basen alkaessa soimaan. Täytyy myöntää ettei alkuiltapäivän thrashbändeistä voi hirvittävän syväluotaavaa arvostelua kirjoittaa, sillä circlepit vei miestä ja mies circlepittiä. Profane keskittyi kuitenkin mukavaan sekoitukseen kahdelta täyspitkältään. Keikan katsojat oli jaettavissa kahtia; joko kuuntelija oli täysin pähkinöinä, tai sitten talvihorroksessa. Itselle biisit olivat tuttuja ja meno loistava, vaikka yleisön vähyys ja valtavan kokoisen pittiringin perustaminen vähän haittasivatkin menoa. Profane Omen ei ehkä kuitenkaan vielä ole tämänkään kokoisen kakkoslavan bändi. Verrattuna vaikka Tampereen klubilla nähtyyn pienen lavan keikkaan, oli osa bändin maagisuudesta poissa. Kuten vokalisti Jules Näveri mainitsikin, oli yleisö siltikin varmasti suurin mille PO on soittanut. Lavashowsta hieman huomasi jännitystä, mutta soitannallisesti keikka oli kiitettävää tasoa. Heti Profanen perään lava vaihtui ja Apollolla alkoi soittamaan Anthrax. Itselle odotus oli päivän keskitasoa, mutta vanhat rässijäärät valtasivat lavan sellaisella voimalla, ettei kuin voinut taistella mukana. Mustelmia, lisää mustelmia, haava päähän ja kipeät pohkeet. Ei metallikeikka voi tästä paljoakaan parantua! Got the timen ja antisocialin sisältämä keikka päättyi tietenkin I am the law:hon, eikä voinut kokenut keikkakävijäkään muuta kuin hengähtää syvään. Keikalta tippui myös plektra messiin, joten kiitosta hyvästä meiningistä tuli siltä osin myös bändin osalta. Pienen tauon jälkeen siirryttiin seurailemaan Mokomaa. Biisilista oli lyhyt, eikä thrashsuuruuden perään suomalainen rässi jotenkaan iskenyt. Uudelta levyltä soitettiin pari vetoa, mutta enemmän keskityttiin vanhoihin tuttuihin päänheilutusralleihin. Lappeenrantalaisen mätön hiljennyttyä oli alkamassa päivän itselle ehkä odotetuin bändi, Slayer totta kai! Eikä se pettänyt tälläkään kertaa. Tiukkaa soittoa mukavan kovalla, eikä settiin lisäämistä pahemmin jäänyt. Useita uusia kipaleita World painted bloodilta oli sekoitettu tuttuihin monsteribiiseihin. Ennen encorea meinasin jo luovuttaa Raining Bloodin jälkeen, mutta loppuun saakka jaksettiin kuitenkin. Keikan päättävän Angel of deathin jälkeen meikäläinenkin oli täynnä virtaa. Kuningaskeikan jälkeen olikin mukava lähteä syömään, vaikka sade pikkuhiljaa kolkuttelikin ovella. Juuri kebabjonossa sitten iskikin kunnollinen trombi, enkä muista hetkeen niin jäätävässä sadepuuskassa olleeni. Hetkessä asfalttitiellä oli vettä niin paljon, ettei matala Converse välttynyt upotuskasteelta. Itse myrsky kesti vain muutamia minuutteja laantuen sitten sateeseen. Ihmiset tuntuivat olevan jopa innoissaan salamoinnista ja sateesta, ainakin riemukkaiden huutojen perusteella. Kaikkia ei kuitenkaan naurattanut, kun hetken päästä jouduttiin väistelemään ambulanssia. Lopulta ruoat tuli syötyä ja oli aika odotella uusia toimintaohjeita. Saturn-lava oli kärsinyt vaurioita puuskassa niin pahasti ettei siellä enää sunnuntaina soitettu. Myös Mötley Crüen soittokamat saivat iskua, joten bändiä ei pahemmin lavalla näkynyt. Loput esiintyjät siirrettiin Apollo-lavalla, jossa loppuillasti ensimmäiseksi esiintyi Iggy Pop puoliakustisena ja Slayeriltä lainatuilla kamoilla. Parin biisin settiä en läheltä seurannut, vaan johkauduin seurailemaan sen anniskelualueen aitojen takaa. Alice Cooper esiintyi reilun tunnin päästä. Tutut hitit kuultiin, enkä odottanut vanhan konkarin olevan niin kovassa iskussa! Loppukeikasta myös Ässät saivat ilmaista mainosta Alicen paidan ansiosta. Cooperin jälkeen jouduttiin odottelemaan vielä Maidenia reilusti. Itselle se kävi hyvin, sillä mieluummin katson ison keikan pimeässä, kuin häiritsevässä laskuauringossa. Jotenkaan tämän vuoden pääesiintyjä ei ollut niin kovaa kamaa kuin viime vuonna (huom. Metallica totta kai), enkä suuremmin eteen lähtenyt jonottamaan tai rynnimään. Kuten jo aikaisemmin stalkkasin netin settilistasta, oli vuorossa vähän erilainen setti. Materiaali keskittyi A matter of life and deathin ja dance of deathin materiaaliin, mutta ei vanhoja tuttujakaan jätetty soittamatta. Keikka alkoi mahtipontisesti The wicker manilla suunnaten sitten pidempien progressiivisten kappaleiden joukkoon. Neljäntenä kuultiin tulevalta levyltä El Dorado. Itselle kappale oli ensimmäisellä kuuntelulla hieman pettymys. Heti alun jälkeen alkoi tyypillinen ''ratsastuskomppi''. Ei koskaan mitään vaihtelua, mietin. Viidentenä soitettiin allekirjoittaneelle melkeinpä keikan tärkein kappale. Dance of deathin nimikkobiisi soi kauniisti ja selvästi, ei valittamista! Seuraavat viisi teosta menivätkin sitten puoliksi kahden uusimman studioalbumin kesken jakoon. Pitkiä ja monipuolisia, vaikka Wildest Dreamsin soittaminen vähän katkaisikin progefiilistelyä. Myös Blood Brothers-hoilauksen sijoittaminen settiin ei oikeastaan mielyttänyt. Kunnoitettavasti kappale omistettiin edesmennellee Ronnie James Diolle. Väki tuntui kuitenkin olevan enemmän kuin valmis yhteislauluun eikä nyrkkimerestä voinut päätellä kuin bändin osuneen kultasuoneen. Viimeiset kuusi biisiä vedettiinkin sitten klassikkokipaleita unohtamatta tietenkään Fear Of The Darkia. En jotenkaan jaksanut kiinnostua suurista stadionbiiseistä, vaan uudemmat kuulostivat hieman erilaisina valintoina mukavilta. Keikka myös ilmensi oman pitkäaikaisen mielipiteeni Janick Gersin osanlaiseen turhuuteen. Jos Dave Murray ja Adrian Smith hoitavat n. 99,5% kaikista melodisista ja rytmillisistä aspekteista, onko tosiaan tarvetta pelleilevälle kolmoskitaristille. Vain muutamassa biisissä, esim. Dance of death, Gers pääsee yhtään isommin esille. Sooloja hänkin tietenkin soittelee, mutta itseäni ainakin ärsytti vähän kitaranpaiskonta ja ''tappelu'' Eddie-robotin kanssa. Encoren alkaessa väki kävi jälleen hulluna. Kolmesta kappaleesta rakennettu huipennus sisälsi biisit The number of the beast, Hallowed be thy name ja Running free. Toiseksi viimeinen iski itselle kuin häkä, vaikka onkin kyse stadionhoilauksesta. Viimeisen kappaleen valinta toi mieleen Metallican Seek & destroyn. Koko biisi puolittaista jammailua, yleisön nuoleskelua ja hehkuttamista. Noh, ehkä ensi kertaa Maidenin nähneet tykkäsivät kovinkin! Kokonaisuutena Maiden oli taas perusvarma, eikä toisenlainen settilista haitannut yhtään ainakaan allekirjoittanutta. Äänenvoimakkuus olisi voinut olla kovempikin, mutta ei haitannut jopa kuulla kotimatkalla mitä kaverit sanoivat. Johtui varmaankin pidennetystä aikataulusta ja lähialueilla sijaitsevista asunnoista. Ehkä Maiden alkaa olla vain itselle hiukan koluttu luu pikkuhiljaa, kun keikka ei tuntunut mitenkään järisyttävältä ja päivän huipuksi jäi kuitenkin Slayer.

Yhteenvetona tämän vuoden Sonisphere oli erityisen onnistunut niin ympäristöltään kuin järjestelyiltäänkin. Bändit täyttivät suureksi osin paikkansa, joskin sää koitti tehdä kolttosia onnistuenkin siinä osin. Lipunhintaan en ota suuremmin kantaa. Monet tapahtuman bändeistä aikaisemmin nähtyäni pidin sitä kovana, mutta jollekkin uudelle naamalle huippunimistä hinta voi tuntua hyvältä. Kesän festareiden ykköspaikkaa Sonisphere ei pystynyt varastamaan Puistobluesilta, mutta hyvänä kakkosena se jää muistoihin. Ensi kesää odotellessa.

Sonisphere 2010 @ Kirjurinluoto, Pori PART I

Kesän ehkä suurinimisin ja hypetetyin festivaali on selätetty. Viime vuodesta oli otettu opiksi paljon, eikä järjestelyissä ollut suuremmin valittamista. Sää koitti sunnuntaina sekoittaa parhaansa mukaan, mutta lopultakin festari vedettiin kunnialla läpi. Seuraavassa omia tunnelmia ja mielipiteitä tapahtumasta. Keskityn bändeihin jotka itse kävin katsomassa, eivätkä omat mielipiteeni välttämättä vastaa valtavirran ajatuksia. Pohjustuksena voidaan sanoa, että Behemothin peruuttaminen viime hetkellä vei itseltä isoimmat odotukset. Sunnuntain thrash-putkea odotin ehkä innokkaimmin etukäteen ja lauantaina lähdettiin liikkeelle tunnustelevin ottein. Myös kohtuullisen kova lipunhinta antoi kriittisen asenteen keikkoihin heti alusta.

Lauantai käynnistyi yhdeltätoista ja hiukan ennen kahtatoista oltiin pelipaikalla Porissa. Kävelymatka keskustan parkkitalosta meni ihmisten seurailuun ja virvoittavien nesteiden nauttimiseen, eikä ilmakaan olisi voinut olla parempi tai ainakaan kuumempi. Kirjurin sillalla kuultiin jo Stam1nan soittelevan omaa tynkäsettiään, enkä voinut välttyä pieneltä fiilistelyltä jo kauempaa. Kuten väkimäärästä huomasi heti, ei tänä vuonna festivaali ollut saavuttanut samanmoista suosiota kuin vuosi takaperin. Portille saakka ei ollut mitään suurempaa tungosta. Sisäänmenoportteja oli 10-15. Ensimmäiseksi katsottiin laukun sisältö ja poistettiin avaamattomista pulloista korkit. Tottunut festarikävijä tietenkin pystyi kuljettamaan sisälle haluamansa nesteet ilman ongelmia. Toisella portilla napattiin lipun viivakoodista varmistus aitoudesta ja festaripäivä saattoi toden teolla alkaa. Heti porttien lähistöllä oli suuri määrä ruokakojuja sekä sun muuta perusrihkamaa. Myös wc-alue oli suuri, sekä tilaa väelle kaikkien edellämainittujen välillä oli tarpeeksi. Heti huomasi että jotain oli viime vuoden tungoksesta ja kojujen vähyydestä opittu. Bänditarjonnasta tilin avasi Serj Tankian. Biisit eivät ole mielestäni kovinkaan monipuolisia, vaikka hitit olivat totta kai allekirjoittaneelle tuttuja. Yleisö oli hieman nukuksissa, mutta loppua kohden yleisökin heräsi. Viimeistään Empty Wallsin alkaessa viimeinenkin SOAD-fani alkoi hakkaamaan nyrkkiään villisti ilmaan. Tankian on kokonaisuudessaan kuin Herra Ylppö ja ihmiset; samaa tavaraa kuin Maj Karma, eli tässä tapauksessa SOAD, mutta vain eri paketissa. Lauantai jatkui The 69 Eyesin keikalla, joka yllätti itseni hurjalla tavalla. Odotin keskinkertaisia soundeja ja teinifaneja, mutta setti osoittautui loistavaksi Suomen mittapuulla. Hieman tempo laski Gothic Girlin tullessa ehkä hieman liian aikaisin, mutta lopun Devils ja Lost Boys paikkasivat mukavasti. Helsingin vampyyrien jälkeen matka jatkui Saturn-lavalta takaisin Apollo-lavan maisemiin. Itselle pieneksi outolinnuksi muodostunut The Cult aloitti iltapäivän lopputunneilla, eikä keikkaflowta voinut paremmin jatkaa. Ian Astburyn lauma esiintyi nöyrästi ja ammattitaitoisesti. Rehellistä hard rockia alusta loppuun. Soitosta heijastui kokemus ja rentous. Erityisesti soolokitaristi Billy Duffyn soolot olivat hunajaa meikäläisen korville. Suhteellisen lyhyt setti päättyi tietenkin She sells sanctuary-klassikkoon. Harvoin ennalta suhteellisen vähäisen kuuntelun artisti yllättää näin kovin kuin The Cult. Päivä oli edennyt jo suhteellisen pitkälle, joten oli pakko lähteä testaamaan ruokakojujen taso. Ei mitään uutta auringon alla. Hinnat oli hilattu vajaaseen kymppiin, mutta onneksi valinnanvaraa oli mukavasti. Ilman suurempi jonotuksia sai safkan mukaansa. Myös ruokailutilaa läheisiltä penkeiltä löytyi helposti. Kiitos järjestäjille tästä. Homma pelasi melkein yhtä hyvin sunnuntainakin. Apocalypticaa puolikkaan setin seuranneena en voi arvostella suuremmin esiintymistä. Bändi ei suuremmin kiinnosta, mutta Metallicacoverit taittuvat mahtavalla taidolla. Yhtyeen omat biisit olivat hämärän peitossa, mutta selloheviksi nekin olivat mukiinmeneviä. Heti keikan jälkeen jäin odottamaan Volbeattia, joten Alice In Chains sai jäädä. Järkyttävän teinilauman seurauksena vajaan parin tunnin jonotuksella irtosi paikka kakkosrivistä ja harrastelevalle kitaristille tyypillisesti Bredahlin laidasta vasemmalta. Suuren fanimäärän innoittamana Volbeat päätti aloittaa aikaisemmin kuin mitä piti, hyvä sinänsä. Setti koostui vanhemmista hiteistä ja Guitar gangsters & Cadillac Bloodin täsmäbiiseistä. Soitto kulki normaalisti, eikä esiintymisessä isompia erikoisuuksia nähty. Mitä nyt muutamat Slayer-jammailut ja Metallican Batterypätkä. Myös yhden uuden tanskalaiset velikullat vetäsivät, eikä se omasta mielestäni mikään vuosisadan biisi ollut. Petyin ettei Volbeat soittanut The Warrior's callia, vaan tyytyivät enemmänkin perussettiin. Viime vuoden Ruissista lauantainen setti ei eronnut suurestikkaan. Lavatraditioon kuuluneet huudatukset, Jaskanjuomiset ja ''tullaan juomaan tein kanssa tonne a-alueelle keikan jälkeen'' kuuluivat tottakai ohjelmistoon. On tietenkin ymmärrettävää ettei keikka ollut ehkä kovinta huippua, sillä uuden albumin nauhoittaminen on varmastikkin syönyt suurimmat voimat. Laatukamaa silti. Illan päätti Apollolavalla Himin kesän ainoa kotimaankeikka. Seurasin siitä noin puolet, sillä ei suuremmin kiinnostanut. Itselle vanhat klassikot ovat parasta Himiä, joten Join me in death kuulosti ihan jopa mukavalta, vaikka yleisö tuntui diggaavan enemmän esimerkiksi Wings of a butterfly-radiohitistä. Aikaisemmin lähtö vei suurimman terän ruuhkista ja kotiin palattuani huomasinkin odottavani sunnuntaita jossei vesi kielellä, niin ainakin korvat kuumana...