Sonisphere 2010 @ Kirjurinluoto, Pori PART II

Tekstiä lauantaista kertyi sen verran runsaasti, etten jaksanut alkaa työstämään sunnuntaita heti perään. Nyt kuitenkin sen kimppuun.

Puoleltapäivin käynnistyi Sonispheren kakkospäivä. Itsellä aikataulu oli suunnilleen samanlainen kuin lauantaina. Syystä tai toisesta aloitusaikoja oli hilattu hieman jälleen eteenpäin, joten tavoitteena ollut Insomnium jäi haaveeksi. Portilla kuultiin jo Profane Omenin aloittelevan settiään Saturn-lavalla ja vauhti yltyi puolijuoksuksi Basen alkaessa soimaan. Täytyy myöntää ettei alkuiltapäivän thrashbändeistä voi hirvittävän syväluotaavaa arvostelua kirjoittaa, sillä circlepit vei miestä ja mies circlepittiä. Profane keskittyi kuitenkin mukavaan sekoitukseen kahdelta täyspitkältään. Keikan katsojat oli jaettavissa kahtia; joko kuuntelija oli täysin pähkinöinä, tai sitten talvihorroksessa. Itselle biisit olivat tuttuja ja meno loistava, vaikka yleisön vähyys ja valtavan kokoisen pittiringin perustaminen vähän haittasivatkin menoa. Profane Omen ei ehkä kuitenkaan vielä ole tämänkään kokoisen kakkoslavan bändi. Verrattuna vaikka Tampereen klubilla nähtyyn pienen lavan keikkaan, oli osa bändin maagisuudesta poissa. Kuten vokalisti Jules Näveri mainitsikin, oli yleisö siltikin varmasti suurin mille PO on soittanut. Lavashowsta hieman huomasi jännitystä, mutta soitannallisesti keikka oli kiitettävää tasoa. Heti Profanen perään lava vaihtui ja Apollolla alkoi soittamaan Anthrax. Itselle odotus oli päivän keskitasoa, mutta vanhat rässijäärät valtasivat lavan sellaisella voimalla, ettei kuin voinut taistella mukana. Mustelmia, lisää mustelmia, haava päähän ja kipeät pohkeet. Ei metallikeikka voi tästä paljoakaan parantua! Got the timen ja antisocialin sisältämä keikka päättyi tietenkin I am the law:hon, eikä voinut kokenut keikkakävijäkään muuta kuin hengähtää syvään. Keikalta tippui myös plektra messiin, joten kiitosta hyvästä meiningistä tuli siltä osin myös bändin osalta. Pienen tauon jälkeen siirryttiin seurailemaan Mokomaa. Biisilista oli lyhyt, eikä thrashsuuruuden perään suomalainen rässi jotenkaan iskenyt. Uudelta levyltä soitettiin pari vetoa, mutta enemmän keskityttiin vanhoihin tuttuihin päänheilutusralleihin. Lappeenrantalaisen mätön hiljennyttyä oli alkamassa päivän itselle ehkä odotetuin bändi, Slayer totta kai! Eikä se pettänyt tälläkään kertaa. Tiukkaa soittoa mukavan kovalla, eikä settiin lisäämistä pahemmin jäänyt. Useita uusia kipaleita World painted bloodilta oli sekoitettu tuttuihin monsteribiiseihin. Ennen encorea meinasin jo luovuttaa Raining Bloodin jälkeen, mutta loppuun saakka jaksettiin kuitenkin. Keikan päättävän Angel of deathin jälkeen meikäläinenkin oli täynnä virtaa. Kuningaskeikan jälkeen olikin mukava lähteä syömään, vaikka sade pikkuhiljaa kolkuttelikin ovella. Juuri kebabjonossa sitten iskikin kunnollinen trombi, enkä muista hetkeen niin jäätävässä sadepuuskassa olleeni. Hetkessä asfalttitiellä oli vettä niin paljon, ettei matala Converse välttynyt upotuskasteelta. Itse myrsky kesti vain muutamia minuutteja laantuen sitten sateeseen. Ihmiset tuntuivat olevan jopa innoissaan salamoinnista ja sateesta, ainakin riemukkaiden huutojen perusteella. Kaikkia ei kuitenkaan naurattanut, kun hetken päästä jouduttiin väistelemään ambulanssia. Lopulta ruoat tuli syötyä ja oli aika odotella uusia toimintaohjeita. Saturn-lava oli kärsinyt vaurioita puuskassa niin pahasti ettei siellä enää sunnuntaina soitettu. Myös Mötley Crüen soittokamat saivat iskua, joten bändiä ei pahemmin lavalla näkynyt. Loput esiintyjät siirrettiin Apollo-lavalla, jossa loppuillasti ensimmäiseksi esiintyi Iggy Pop puoliakustisena ja Slayeriltä lainatuilla kamoilla. Parin biisin settiä en läheltä seurannut, vaan johkauduin seurailemaan sen anniskelualueen aitojen takaa. Alice Cooper esiintyi reilun tunnin päästä. Tutut hitit kuultiin, enkä odottanut vanhan konkarin olevan niin kovassa iskussa! Loppukeikasta myös Ässät saivat ilmaista mainosta Alicen paidan ansiosta. Cooperin jälkeen jouduttiin odottelemaan vielä Maidenia reilusti. Itselle se kävi hyvin, sillä mieluummin katson ison keikan pimeässä, kuin häiritsevässä laskuauringossa. Jotenkaan tämän vuoden pääesiintyjä ei ollut niin kovaa kamaa kuin viime vuonna (huom. Metallica totta kai), enkä suuremmin eteen lähtenyt jonottamaan tai rynnimään. Kuten jo aikaisemmin stalkkasin netin settilistasta, oli vuorossa vähän erilainen setti. Materiaali keskittyi A matter of life and deathin ja dance of deathin materiaaliin, mutta ei vanhoja tuttujakaan jätetty soittamatta. Keikka alkoi mahtipontisesti The wicker manilla suunnaten sitten pidempien progressiivisten kappaleiden joukkoon. Neljäntenä kuultiin tulevalta levyltä El Dorado. Itselle kappale oli ensimmäisellä kuuntelulla hieman pettymys. Heti alun jälkeen alkoi tyypillinen ''ratsastuskomppi''. Ei koskaan mitään vaihtelua, mietin. Viidentenä soitettiin allekirjoittaneelle melkeinpä keikan tärkein kappale. Dance of deathin nimikkobiisi soi kauniisti ja selvästi, ei valittamista! Seuraavat viisi teosta menivätkin sitten puoliksi kahden uusimman studioalbumin kesken jakoon. Pitkiä ja monipuolisia, vaikka Wildest Dreamsin soittaminen vähän katkaisikin progefiilistelyä. Myös Blood Brothers-hoilauksen sijoittaminen settiin ei oikeastaan mielyttänyt. Kunnoitettavasti kappale omistettiin edesmennellee Ronnie James Diolle. Väki tuntui kuitenkin olevan enemmän kuin valmis yhteislauluun eikä nyrkkimerestä voinut päätellä kuin bändin osuneen kultasuoneen. Viimeiset kuusi biisiä vedettiinkin sitten klassikkokipaleita unohtamatta tietenkään Fear Of The Darkia. En jotenkaan jaksanut kiinnostua suurista stadionbiiseistä, vaan uudemmat kuulostivat hieman erilaisina valintoina mukavilta. Keikka myös ilmensi oman pitkäaikaisen mielipiteeni Janick Gersin osanlaiseen turhuuteen. Jos Dave Murray ja Adrian Smith hoitavat n. 99,5% kaikista melodisista ja rytmillisistä aspekteista, onko tosiaan tarvetta pelleilevälle kolmoskitaristille. Vain muutamassa biisissä, esim. Dance of death, Gers pääsee yhtään isommin esille. Sooloja hänkin tietenkin soittelee, mutta itseäni ainakin ärsytti vähän kitaranpaiskonta ja ''tappelu'' Eddie-robotin kanssa. Encoren alkaessa väki kävi jälleen hulluna. Kolmesta kappaleesta rakennettu huipennus sisälsi biisit The number of the beast, Hallowed be thy name ja Running free. Toiseksi viimeinen iski itselle kuin häkä, vaikka onkin kyse stadionhoilauksesta. Viimeisen kappaleen valinta toi mieleen Metallican Seek & destroyn. Koko biisi puolittaista jammailua, yleisön nuoleskelua ja hehkuttamista. Noh, ehkä ensi kertaa Maidenin nähneet tykkäsivät kovinkin! Kokonaisuutena Maiden oli taas perusvarma, eikä toisenlainen settilista haitannut yhtään ainakaan allekirjoittanutta. Äänenvoimakkuus olisi voinut olla kovempikin, mutta ei haitannut jopa kuulla kotimatkalla mitä kaverit sanoivat. Johtui varmaankin pidennetystä aikataulusta ja lähialueilla sijaitsevista asunnoista. Ehkä Maiden alkaa olla vain itselle hiukan koluttu luu pikkuhiljaa, kun keikka ei tuntunut mitenkään järisyttävältä ja päivän huipuksi jäi kuitenkin Slayer.

Yhteenvetona tämän vuoden Sonisphere oli erityisen onnistunut niin ympäristöltään kuin järjestelyiltäänkin. Bändit täyttivät suureksi osin paikkansa, joskin sää koitti tehdä kolttosia onnistuenkin siinä osin. Lipunhintaan en ota suuremmin kantaa. Monet tapahtuman bändeistä aikaisemmin nähtyäni pidin sitä kovana, mutta jollekkin uudelle naamalle huippunimistä hinta voi tuntua hyvältä. Kesän festareiden ykköspaikkaa Sonisphere ei pystynyt varastamaan Puistobluesilta, mutta hyvänä kakkosena se jää muistoihin. Ensi kesää odotellessa.