Kesän ehkä suurinimisin ja hypetetyin festivaali on selätetty. Viime vuodesta oli otettu opiksi paljon, eikä järjestelyissä ollut suuremmin valittamista. Sää koitti sunnuntaina sekoittaa parhaansa mukaan, mutta lopultakin festari vedettiin kunnialla läpi. Seuraavassa omia tunnelmia ja mielipiteitä tapahtumasta. Keskityn bändeihin jotka itse kävin katsomassa, eivätkä omat mielipiteeni välttämättä vastaa valtavirran ajatuksia. Pohjustuksena voidaan sanoa, että Behemothin peruuttaminen viime hetkellä vei itseltä isoimmat odotukset. Sunnuntain thrash-putkea odotin ehkä innokkaimmin etukäteen ja lauantaina lähdettiin liikkeelle tunnustelevin ottein. Myös kohtuullisen kova lipunhinta antoi kriittisen asenteen keikkoihin heti alusta.
Lauantai käynnistyi yhdeltätoista ja hiukan ennen kahtatoista oltiin pelipaikalla Porissa. Kävelymatka keskustan parkkitalosta meni ihmisten seurailuun ja virvoittavien nesteiden nauttimiseen, eikä ilmakaan olisi voinut olla parempi tai ainakaan kuumempi. Kirjurin sillalla kuultiin jo Stam1nan soittelevan omaa tynkäsettiään, enkä voinut välttyä pieneltä fiilistelyltä jo kauempaa. Kuten väkimäärästä huomasi heti, ei tänä vuonna festivaali ollut saavuttanut samanmoista suosiota kuin vuosi takaperin. Portille saakka ei ollut mitään suurempaa tungosta. Sisäänmenoportteja oli 10-15. Ensimmäiseksi katsottiin laukun sisältö ja poistettiin avaamattomista pulloista korkit. Tottunut festarikävijä tietenkin pystyi kuljettamaan sisälle haluamansa nesteet ilman ongelmia. Toisella portilla napattiin lipun viivakoodista varmistus aitoudesta ja festaripäivä saattoi toden teolla alkaa. Heti porttien lähistöllä oli suuri määrä ruokakojuja sekä sun muuta perusrihkamaa. Myös wc-alue oli suuri, sekä tilaa väelle kaikkien edellämainittujen välillä oli tarpeeksi. Heti huomasi että jotain oli viime vuoden tungoksesta ja kojujen vähyydestä opittu. Bänditarjonnasta tilin avasi Serj Tankian. Biisit eivät ole mielestäni kovinkaan monipuolisia, vaikka hitit olivat totta kai allekirjoittaneelle tuttuja. Yleisö oli hieman nukuksissa, mutta loppua kohden yleisökin heräsi. Viimeistään Empty Wallsin alkaessa viimeinenkin SOAD-fani alkoi hakkaamaan nyrkkiään villisti ilmaan. Tankian on kokonaisuudessaan kuin Herra Ylppö ja ihmiset; samaa tavaraa kuin Maj Karma, eli tässä tapauksessa SOAD, mutta vain eri paketissa. Lauantai jatkui The 69 Eyesin keikalla, joka yllätti itseni hurjalla tavalla. Odotin keskinkertaisia soundeja ja teinifaneja, mutta setti osoittautui loistavaksi Suomen mittapuulla. Hieman tempo laski Gothic Girlin tullessa ehkä hieman liian aikaisin, mutta lopun Devils ja Lost Boys paikkasivat mukavasti. Helsingin vampyyrien jälkeen matka jatkui Saturn-lavalta takaisin Apollo-lavan maisemiin. Itselle pieneksi outolinnuksi muodostunut The Cult aloitti iltapäivän lopputunneilla, eikä keikkaflowta voinut paremmin jatkaa. Ian Astburyn lauma esiintyi nöyrästi ja ammattitaitoisesti. Rehellistä hard rockia alusta loppuun. Soitosta heijastui kokemus ja rentous. Erityisesti soolokitaristi Billy Duffyn soolot olivat hunajaa meikäläisen korville. Suhteellisen lyhyt setti päättyi tietenkin She sells sanctuary-klassikkoon. Harvoin ennalta suhteellisen vähäisen kuuntelun artisti yllättää näin kovin kuin The Cult. Päivä oli edennyt jo suhteellisen pitkälle, joten oli pakko lähteä testaamaan ruokakojujen taso. Ei mitään uutta auringon alla. Hinnat oli hilattu vajaaseen kymppiin, mutta onneksi valinnanvaraa oli mukavasti. Ilman suurempi jonotuksia sai safkan mukaansa. Myös ruokailutilaa läheisiltä penkeiltä löytyi helposti. Kiitos järjestäjille tästä. Homma pelasi melkein yhtä hyvin sunnuntainakin. Apocalypticaa puolikkaan setin seuranneena en voi arvostella suuremmin esiintymistä. Bändi ei suuremmin kiinnosta, mutta Metallicacoverit taittuvat mahtavalla taidolla. Yhtyeen omat biisit olivat hämärän peitossa, mutta selloheviksi nekin olivat mukiinmeneviä. Heti keikan jälkeen jäin odottamaan Volbeattia, joten Alice In Chains sai jäädä. Järkyttävän teinilauman seurauksena vajaan parin tunnin jonotuksella irtosi paikka kakkosrivistä ja harrastelevalle kitaristille tyypillisesti Bredahlin laidasta vasemmalta. Suuren fanimäärän innoittamana Volbeat päätti aloittaa aikaisemmin kuin mitä piti, hyvä sinänsä. Setti koostui vanhemmista hiteistä ja Guitar gangsters & Cadillac Bloodin täsmäbiiseistä. Soitto kulki normaalisti, eikä esiintymisessä isompia erikoisuuksia nähty. Mitä nyt muutamat Slayer-jammailut ja Metallican Batterypätkä. Myös yhden uuden tanskalaiset velikullat vetäsivät, eikä se omasta mielestäni mikään vuosisadan biisi ollut. Petyin ettei Volbeat soittanut The Warrior's callia, vaan tyytyivät enemmänkin perussettiin. Viime vuoden Ruissista lauantainen setti ei eronnut suurestikkaan. Lavatraditioon kuuluneet huudatukset, Jaskanjuomiset ja ''tullaan juomaan tein kanssa tonne a-alueelle keikan jälkeen'' kuuluivat tottakai ohjelmistoon. On tietenkin ymmärrettävää ettei keikka ollut ehkä kovinta huippua, sillä uuden albumin nauhoittaminen on varmastikkin syönyt suurimmat voimat. Laatukamaa silti. Illan päätti Apollolavalla Himin kesän ainoa kotimaankeikka. Seurasin siitä noin puolet, sillä ei suuremmin kiinnostanut. Itselle vanhat klassikot ovat parasta Himiä, joten Join me in death kuulosti ihan jopa mukavalta, vaikka yleisö tuntui diggaavan enemmän esimerkiksi Wings of a butterfly-radiohitistä. Aikaisemmin lähtö vei suurimman terän ruuhkista ja kotiin palattuani huomasinkin odottavani sunnuntaita jossei vesi kielellä, niin ainakin korvat kuumana...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti