Sonisphere 2010 @ Kirjurinluoto, Pori PART II

Tekstiä lauantaista kertyi sen verran runsaasti, etten jaksanut alkaa työstämään sunnuntaita heti perään. Nyt kuitenkin sen kimppuun.

Puoleltapäivin käynnistyi Sonispheren kakkospäivä. Itsellä aikataulu oli suunnilleen samanlainen kuin lauantaina. Syystä tai toisesta aloitusaikoja oli hilattu hieman jälleen eteenpäin, joten tavoitteena ollut Insomnium jäi haaveeksi. Portilla kuultiin jo Profane Omenin aloittelevan settiään Saturn-lavalla ja vauhti yltyi puolijuoksuksi Basen alkaessa soimaan. Täytyy myöntää ettei alkuiltapäivän thrashbändeistä voi hirvittävän syväluotaavaa arvostelua kirjoittaa, sillä circlepit vei miestä ja mies circlepittiä. Profane keskittyi kuitenkin mukavaan sekoitukseen kahdelta täyspitkältään. Keikan katsojat oli jaettavissa kahtia; joko kuuntelija oli täysin pähkinöinä, tai sitten talvihorroksessa. Itselle biisit olivat tuttuja ja meno loistava, vaikka yleisön vähyys ja valtavan kokoisen pittiringin perustaminen vähän haittasivatkin menoa. Profane Omen ei ehkä kuitenkaan vielä ole tämänkään kokoisen kakkoslavan bändi. Verrattuna vaikka Tampereen klubilla nähtyyn pienen lavan keikkaan, oli osa bändin maagisuudesta poissa. Kuten vokalisti Jules Näveri mainitsikin, oli yleisö siltikin varmasti suurin mille PO on soittanut. Lavashowsta hieman huomasi jännitystä, mutta soitannallisesti keikka oli kiitettävää tasoa. Heti Profanen perään lava vaihtui ja Apollolla alkoi soittamaan Anthrax. Itselle odotus oli päivän keskitasoa, mutta vanhat rässijäärät valtasivat lavan sellaisella voimalla, ettei kuin voinut taistella mukana. Mustelmia, lisää mustelmia, haava päähän ja kipeät pohkeet. Ei metallikeikka voi tästä paljoakaan parantua! Got the timen ja antisocialin sisältämä keikka päättyi tietenkin I am the law:hon, eikä voinut kokenut keikkakävijäkään muuta kuin hengähtää syvään. Keikalta tippui myös plektra messiin, joten kiitosta hyvästä meiningistä tuli siltä osin myös bändin osalta. Pienen tauon jälkeen siirryttiin seurailemaan Mokomaa. Biisilista oli lyhyt, eikä thrashsuuruuden perään suomalainen rässi jotenkaan iskenyt. Uudelta levyltä soitettiin pari vetoa, mutta enemmän keskityttiin vanhoihin tuttuihin päänheilutusralleihin. Lappeenrantalaisen mätön hiljennyttyä oli alkamassa päivän itselle ehkä odotetuin bändi, Slayer totta kai! Eikä se pettänyt tälläkään kertaa. Tiukkaa soittoa mukavan kovalla, eikä settiin lisäämistä pahemmin jäänyt. Useita uusia kipaleita World painted bloodilta oli sekoitettu tuttuihin monsteribiiseihin. Ennen encorea meinasin jo luovuttaa Raining Bloodin jälkeen, mutta loppuun saakka jaksettiin kuitenkin. Keikan päättävän Angel of deathin jälkeen meikäläinenkin oli täynnä virtaa. Kuningaskeikan jälkeen olikin mukava lähteä syömään, vaikka sade pikkuhiljaa kolkuttelikin ovella. Juuri kebabjonossa sitten iskikin kunnollinen trombi, enkä muista hetkeen niin jäätävässä sadepuuskassa olleeni. Hetkessä asfalttitiellä oli vettä niin paljon, ettei matala Converse välttynyt upotuskasteelta. Itse myrsky kesti vain muutamia minuutteja laantuen sitten sateeseen. Ihmiset tuntuivat olevan jopa innoissaan salamoinnista ja sateesta, ainakin riemukkaiden huutojen perusteella. Kaikkia ei kuitenkaan naurattanut, kun hetken päästä jouduttiin väistelemään ambulanssia. Lopulta ruoat tuli syötyä ja oli aika odotella uusia toimintaohjeita. Saturn-lava oli kärsinyt vaurioita puuskassa niin pahasti ettei siellä enää sunnuntaina soitettu. Myös Mötley Crüen soittokamat saivat iskua, joten bändiä ei pahemmin lavalla näkynyt. Loput esiintyjät siirrettiin Apollo-lavalla, jossa loppuillasti ensimmäiseksi esiintyi Iggy Pop puoliakustisena ja Slayeriltä lainatuilla kamoilla. Parin biisin settiä en läheltä seurannut, vaan johkauduin seurailemaan sen anniskelualueen aitojen takaa. Alice Cooper esiintyi reilun tunnin päästä. Tutut hitit kuultiin, enkä odottanut vanhan konkarin olevan niin kovassa iskussa! Loppukeikasta myös Ässät saivat ilmaista mainosta Alicen paidan ansiosta. Cooperin jälkeen jouduttiin odottelemaan vielä Maidenia reilusti. Itselle se kävi hyvin, sillä mieluummin katson ison keikan pimeässä, kuin häiritsevässä laskuauringossa. Jotenkaan tämän vuoden pääesiintyjä ei ollut niin kovaa kamaa kuin viime vuonna (huom. Metallica totta kai), enkä suuremmin eteen lähtenyt jonottamaan tai rynnimään. Kuten jo aikaisemmin stalkkasin netin settilistasta, oli vuorossa vähän erilainen setti. Materiaali keskittyi A matter of life and deathin ja dance of deathin materiaaliin, mutta ei vanhoja tuttujakaan jätetty soittamatta. Keikka alkoi mahtipontisesti The wicker manilla suunnaten sitten pidempien progressiivisten kappaleiden joukkoon. Neljäntenä kuultiin tulevalta levyltä El Dorado. Itselle kappale oli ensimmäisellä kuuntelulla hieman pettymys. Heti alun jälkeen alkoi tyypillinen ''ratsastuskomppi''. Ei koskaan mitään vaihtelua, mietin. Viidentenä soitettiin allekirjoittaneelle melkeinpä keikan tärkein kappale. Dance of deathin nimikkobiisi soi kauniisti ja selvästi, ei valittamista! Seuraavat viisi teosta menivätkin sitten puoliksi kahden uusimman studioalbumin kesken jakoon. Pitkiä ja monipuolisia, vaikka Wildest Dreamsin soittaminen vähän katkaisikin progefiilistelyä. Myös Blood Brothers-hoilauksen sijoittaminen settiin ei oikeastaan mielyttänyt. Kunnoitettavasti kappale omistettiin edesmennellee Ronnie James Diolle. Väki tuntui kuitenkin olevan enemmän kuin valmis yhteislauluun eikä nyrkkimerestä voinut päätellä kuin bändin osuneen kultasuoneen. Viimeiset kuusi biisiä vedettiinkin sitten klassikkokipaleita unohtamatta tietenkään Fear Of The Darkia. En jotenkaan jaksanut kiinnostua suurista stadionbiiseistä, vaan uudemmat kuulostivat hieman erilaisina valintoina mukavilta. Keikka myös ilmensi oman pitkäaikaisen mielipiteeni Janick Gersin osanlaiseen turhuuteen. Jos Dave Murray ja Adrian Smith hoitavat n. 99,5% kaikista melodisista ja rytmillisistä aspekteista, onko tosiaan tarvetta pelleilevälle kolmoskitaristille. Vain muutamassa biisissä, esim. Dance of death, Gers pääsee yhtään isommin esille. Sooloja hänkin tietenkin soittelee, mutta itseäni ainakin ärsytti vähän kitaranpaiskonta ja ''tappelu'' Eddie-robotin kanssa. Encoren alkaessa väki kävi jälleen hulluna. Kolmesta kappaleesta rakennettu huipennus sisälsi biisit The number of the beast, Hallowed be thy name ja Running free. Toiseksi viimeinen iski itselle kuin häkä, vaikka onkin kyse stadionhoilauksesta. Viimeisen kappaleen valinta toi mieleen Metallican Seek & destroyn. Koko biisi puolittaista jammailua, yleisön nuoleskelua ja hehkuttamista. Noh, ehkä ensi kertaa Maidenin nähneet tykkäsivät kovinkin! Kokonaisuutena Maiden oli taas perusvarma, eikä toisenlainen settilista haitannut yhtään ainakaan allekirjoittanutta. Äänenvoimakkuus olisi voinut olla kovempikin, mutta ei haitannut jopa kuulla kotimatkalla mitä kaverit sanoivat. Johtui varmaankin pidennetystä aikataulusta ja lähialueilla sijaitsevista asunnoista. Ehkä Maiden alkaa olla vain itselle hiukan koluttu luu pikkuhiljaa, kun keikka ei tuntunut mitenkään järisyttävältä ja päivän huipuksi jäi kuitenkin Slayer.

Yhteenvetona tämän vuoden Sonisphere oli erityisen onnistunut niin ympäristöltään kuin järjestelyiltäänkin. Bändit täyttivät suureksi osin paikkansa, joskin sää koitti tehdä kolttosia onnistuenkin siinä osin. Lipunhintaan en ota suuremmin kantaa. Monet tapahtuman bändeistä aikaisemmin nähtyäni pidin sitä kovana, mutta jollekkin uudelle naamalle huippunimistä hinta voi tuntua hyvältä. Kesän festareiden ykköspaikkaa Sonisphere ei pystynyt varastamaan Puistobluesilta, mutta hyvänä kakkosena se jää muistoihin. Ensi kesää odotellessa.

Sonisphere 2010 @ Kirjurinluoto, Pori PART I

Kesän ehkä suurinimisin ja hypetetyin festivaali on selätetty. Viime vuodesta oli otettu opiksi paljon, eikä järjestelyissä ollut suuremmin valittamista. Sää koitti sunnuntaina sekoittaa parhaansa mukaan, mutta lopultakin festari vedettiin kunnialla läpi. Seuraavassa omia tunnelmia ja mielipiteitä tapahtumasta. Keskityn bändeihin jotka itse kävin katsomassa, eivätkä omat mielipiteeni välttämättä vastaa valtavirran ajatuksia. Pohjustuksena voidaan sanoa, että Behemothin peruuttaminen viime hetkellä vei itseltä isoimmat odotukset. Sunnuntain thrash-putkea odotin ehkä innokkaimmin etukäteen ja lauantaina lähdettiin liikkeelle tunnustelevin ottein. Myös kohtuullisen kova lipunhinta antoi kriittisen asenteen keikkoihin heti alusta.

Lauantai käynnistyi yhdeltätoista ja hiukan ennen kahtatoista oltiin pelipaikalla Porissa. Kävelymatka keskustan parkkitalosta meni ihmisten seurailuun ja virvoittavien nesteiden nauttimiseen, eikä ilmakaan olisi voinut olla parempi tai ainakaan kuumempi. Kirjurin sillalla kuultiin jo Stam1nan soittelevan omaa tynkäsettiään, enkä voinut välttyä pieneltä fiilistelyltä jo kauempaa. Kuten väkimäärästä huomasi heti, ei tänä vuonna festivaali ollut saavuttanut samanmoista suosiota kuin vuosi takaperin. Portille saakka ei ollut mitään suurempaa tungosta. Sisäänmenoportteja oli 10-15. Ensimmäiseksi katsottiin laukun sisältö ja poistettiin avaamattomista pulloista korkit. Tottunut festarikävijä tietenkin pystyi kuljettamaan sisälle haluamansa nesteet ilman ongelmia. Toisella portilla napattiin lipun viivakoodista varmistus aitoudesta ja festaripäivä saattoi toden teolla alkaa. Heti porttien lähistöllä oli suuri määrä ruokakojuja sekä sun muuta perusrihkamaa. Myös wc-alue oli suuri, sekä tilaa väelle kaikkien edellämainittujen välillä oli tarpeeksi. Heti huomasi että jotain oli viime vuoden tungoksesta ja kojujen vähyydestä opittu. Bänditarjonnasta tilin avasi Serj Tankian. Biisit eivät ole mielestäni kovinkaan monipuolisia, vaikka hitit olivat totta kai allekirjoittaneelle tuttuja. Yleisö oli hieman nukuksissa, mutta loppua kohden yleisökin heräsi. Viimeistään Empty Wallsin alkaessa viimeinenkin SOAD-fani alkoi hakkaamaan nyrkkiään villisti ilmaan. Tankian on kokonaisuudessaan kuin Herra Ylppö ja ihmiset; samaa tavaraa kuin Maj Karma, eli tässä tapauksessa SOAD, mutta vain eri paketissa. Lauantai jatkui The 69 Eyesin keikalla, joka yllätti itseni hurjalla tavalla. Odotin keskinkertaisia soundeja ja teinifaneja, mutta setti osoittautui loistavaksi Suomen mittapuulla. Hieman tempo laski Gothic Girlin tullessa ehkä hieman liian aikaisin, mutta lopun Devils ja Lost Boys paikkasivat mukavasti. Helsingin vampyyrien jälkeen matka jatkui Saturn-lavalta takaisin Apollo-lavan maisemiin. Itselle pieneksi outolinnuksi muodostunut The Cult aloitti iltapäivän lopputunneilla, eikä keikkaflowta voinut paremmin jatkaa. Ian Astburyn lauma esiintyi nöyrästi ja ammattitaitoisesti. Rehellistä hard rockia alusta loppuun. Soitosta heijastui kokemus ja rentous. Erityisesti soolokitaristi Billy Duffyn soolot olivat hunajaa meikäläisen korville. Suhteellisen lyhyt setti päättyi tietenkin She sells sanctuary-klassikkoon. Harvoin ennalta suhteellisen vähäisen kuuntelun artisti yllättää näin kovin kuin The Cult. Päivä oli edennyt jo suhteellisen pitkälle, joten oli pakko lähteä testaamaan ruokakojujen taso. Ei mitään uutta auringon alla. Hinnat oli hilattu vajaaseen kymppiin, mutta onneksi valinnanvaraa oli mukavasti. Ilman suurempi jonotuksia sai safkan mukaansa. Myös ruokailutilaa läheisiltä penkeiltä löytyi helposti. Kiitos järjestäjille tästä. Homma pelasi melkein yhtä hyvin sunnuntainakin. Apocalypticaa puolikkaan setin seuranneena en voi arvostella suuremmin esiintymistä. Bändi ei suuremmin kiinnosta, mutta Metallicacoverit taittuvat mahtavalla taidolla. Yhtyeen omat biisit olivat hämärän peitossa, mutta selloheviksi nekin olivat mukiinmeneviä. Heti keikan jälkeen jäin odottamaan Volbeattia, joten Alice In Chains sai jäädä. Järkyttävän teinilauman seurauksena vajaan parin tunnin jonotuksella irtosi paikka kakkosrivistä ja harrastelevalle kitaristille tyypillisesti Bredahlin laidasta vasemmalta. Suuren fanimäärän innoittamana Volbeat päätti aloittaa aikaisemmin kuin mitä piti, hyvä sinänsä. Setti koostui vanhemmista hiteistä ja Guitar gangsters & Cadillac Bloodin täsmäbiiseistä. Soitto kulki normaalisti, eikä esiintymisessä isompia erikoisuuksia nähty. Mitä nyt muutamat Slayer-jammailut ja Metallican Batterypätkä. Myös yhden uuden tanskalaiset velikullat vetäsivät, eikä se omasta mielestäni mikään vuosisadan biisi ollut. Petyin ettei Volbeat soittanut The Warrior's callia, vaan tyytyivät enemmänkin perussettiin. Viime vuoden Ruissista lauantainen setti ei eronnut suurestikkaan. Lavatraditioon kuuluneet huudatukset, Jaskanjuomiset ja ''tullaan juomaan tein kanssa tonne a-alueelle keikan jälkeen'' kuuluivat tottakai ohjelmistoon. On tietenkin ymmärrettävää ettei keikka ollut ehkä kovinta huippua, sillä uuden albumin nauhoittaminen on varmastikkin syönyt suurimmat voimat. Laatukamaa silti. Illan päätti Apollolavalla Himin kesän ainoa kotimaankeikka. Seurasin siitä noin puolet, sillä ei suuremmin kiinnostanut. Itselle vanhat klassikot ovat parasta Himiä, joten Join me in death kuulosti ihan jopa mukavalta, vaikka yleisö tuntui diggaavan enemmän esimerkiksi Wings of a butterfly-radiohitistä. Aikaisemmin lähtö vei suurimman terän ruuhkista ja kotiin palattuani huomasinkin odottavani sunnuntaita jossei vesi kielellä, niin ainakin korvat kuumana...

The Haunted - Road Kill

Toukokuun yhdeksäs päivä kuluvaa vuotta kuoriutui eräs ainakin meikäläiselle hyvin mielenkiintoinen livedvd/cd yhdistelmä. At the gatesin tuhkasta nousseen The Hauntedin toinen täyspitkä sisältää täyden 16 biisin mittaisen livekeikan, sekä ylijäämäbiisejä studiosessioilta vuosien varrelta. Lisänä tyylikkäässä diamond-pakkauksessa tulee myös dvd, joka sisältää 10 livevetoa cd:n keikalta. Toinen puolikas videotallennetta käsittelee kiertue-elämää, niin hyvässä kuin pahassakin. Tekstissä en lähde arvostelemaan dvd:n materiaalia vaan pysyn audiotallenteen mukana.

Levyn biisilista on selvästikkin valittu monipuoliseksi. Se tuottaa hienon läpileikkauksen bändin historiasta, niin alkuaikojen kireistä thrashvedoista nykypäivän groovaavaan göteborgsoundia paukuttavaan deathrashiin. Keikka lähtee alkuun Versuksen Little Cagella, eikä kiihtyvän rumpuintron jälkeen ole kysymys mikä on keikan suunta. Avausraita ei tunnu älyttömästi herättävän yleisöä, vaan vasta toisena soitettava The Drowning virvoittaa yleisön mukaansa. Todellinen nyrkki silmään on kolmantena soitettava kakkoslevyn Tresspass. Dolving saa äänensä kuulumaan tavalliseen tapaansa, eivätkä kitaristitkaan jää toiseksi. Nopean kiitoksen jälkeen siirrytäänkin jo The Dead Eyen tunnelmiin The Premonition introbiisillä. Heti perään, aivan kuin levylläkin pärähtää käyntiin The Flood. Itselleni ainakin tärkeä kappale livesetissä soi tavallisella draivillaan, eikä ajatus ns. toisesta introsta kesken keikkaa ole kovinkaan huono. Varsin yllättävästi kolmanneksi kappaleeksi on valittu The Medication, joten kuudesta ensimmäisestä biisistä neljä on viidennen täyspitkän materiaalia. The Dead Eye-spektaakkelin jälkeen onkin aika vetää hetki henkeä. Peter Dolvingin välispiikit ovat ehdottomasti levyn plussapuolia. Ei kuulu tavallisia huudatuksia tai tylsiä vitsejä, vaan Dolving vetää asenteella ja varsin erikoisestikkin. Tällä kertaa nostatetaan porukkaa mukaan vanhoilla muisteloilla keikkapaikasta ja on nauhalle tarttunut mukaan vastahuomiota eräälle naispuoliselle kuuntelijalle. Keikka jatkuu Moronic Colossuksella, joka hieman ehkä heikkona ja tylsänä kappaleena olisi voinut jäädä väliin keikkasetistä. Kertosäkeessä Dolving huudattaa ja yleisö vastaa kovaäänisesti. Ehkä itsessäni on vika, kun en tästä kappaleesta niin kauheasti perusta. Onneksi matka jatkuu D.O.A:lla. Keikka on melkein puolessa välissä ja bändi tuntuu olevan liekeissä. Kappalee loppuu nöyrään kiitokseen ja jatkuu bassojamittelulla. Kitaristit yhtyvät mukaan, mutta yhtäkkiä homman katkaisee Dolvingin ''Come on!'' ja hienolla feidauksella jatketaan hitti- ja videokappale All Against Alliin. Levyllä raita on reilun kuuden minuutin mittaisena, eikä aivan syyttä suotta. Parin minuutin välispiikki käsittelee kiertue-elämää oman Dolvingin kokemuksen perusteella. Loistavan uniikki välispiikki kruunaa alkavan In Veinin. Materiaali ensimmäiseltä levyltä toimii yleisöön kuin häkä ja loppukiihdytys alkaa. Biisin jälkeen ehkä hieman turhakin huudatus valmistaa tulevaan biisiin, Trenchesiin. Vaikka edellemainittu ja muut uusimman levyn kappaleet eroavat toisistaan aika paljon, tuntuvat ne sointuvan loistavasti yhteen livesoitannassa. Lopussa bändi alkaa taas fiilistellä, ennen keikan näennäistä kolmatta introa. Made Me Do It-levyn Dark Intensions kuuluu settilistaan vuodesta toiseen, eikä yleisöä voisi paljon paremmin ruokkiakkaan. Neljä viimeistä kappaletta sisältävät kolme klassikkoa ja yhden uuden biisin. Ensimmäisenä soitetaan Bury Your Dead, totta kai studioversiota mukaillen intron perään. Keskitempoinen Faultline on suhteellisen erikoinen valinta loppusettiin, mutta kelpaa sekin. Bändi saa hetken hengähtää ennen viimeistä rutistusta. Puolivälissä Dolvingin nopeassa spiikissä heijastuu niin keikan rasittavuus kuin kaikkensa antaneen laulajan tyytyväisyys. Kaksi viimeistä lähtevät käyntiin Dolvingin lähtölaskennalla. Ensimmäisenä 99, tuo keikkojen varma moshpitautomaatti. Yksinkertainen rässiveisu saa kuuntelijan heiluttamaan päätään kotioloissa vielä 14 kappaleenkin jälkeen. Viimeistä biisiä ei tarvitse paljoa arvailla. Itsenimetyn debyyttialbumin avausraita Hate Song pamahtaa käyntiin ilman kovinkaan suuria lämmittelyjä. Yhtye vääntää loppuun saakka asenteella ja soiton tiukkuudella, ilman ongelmia. Lopussa kuuntelijalla on jotenkin huojentunut, mutta energinen olo. Tämä tarvitsee kokea livenä!

Viisi viimeistä biisiä ovatkin alussamainitsemiani jämäbiisejä. Niin hyvässä kuin pahassakin. Isompaa mainittavaa ei ole, kuin se että Meat Wagon kuulostaa oikeinkin hyvältä, enkä ymmärrä sen hyllyttämistä levyiltä. Levyn lopettaa vähän outo kuorolaulu Infernalis Mundi. Lisäbiiseistä voisi sanoa sen, etteivät ne ole todellakaan kiekon onnistumisen kannalta välttämättömiä. Mukava lisä mutta livekiekko toimisi ilman erikoisuuksiakin.

Kokonaisuudessa levy on livelevyjen eliittiä. Soundimaailma on hieman bassovoittoinen mutta kärkitasoa silti. Kerrankin laulu on saatu miksattua mukavan kovalla, joten uudelle kuuntelijalle oudot biisit ja niiden sanoitukset aukeavat hyvin. Kitaristikaksikko Jensen & Björler on kokemuksensa ja taitonsa ansiosta loistavaa kuunneltavaa (, sekä katseltavaa ihan tulevia livekeikkoja ajatellen..). Vaikka ikää alkaa bändille kertyä jo suhteellisen kunnioitettavasti ei levyjen laatu tunnu muuttuvan mihinkään. Levyn jälkeen saa vain miettiä mitä ruotsalaiset rässiveikot keksivät tulevaisuudessa.

Mokoma - Sydänjuuret

Lappeenrantalaisen Mokoman seitsemäs studioalbumi rynnisti kauppoihin jo Maaliskuun loppulla, mutta nyt vasta saan kirjoitettua jonkinmoista arvostelua. Kyseinen levy on hankala. Ei sen monimutkaisuuden tai erilaisuuden takia, vaan aivan muista syistä. Kyseinen rytmiryhmä kun on totutusti petrannut aina aikasemmista levyistään seuraavaan on tällä kertaa ehkä hiukan hakoteillä seuraavasta tavoitteestaan tai tyylistään. Vaikka petyinkin hieman edelliseen Luihin Ja Ytimiin-albumiin, oli kiinnostus uutta levytystä kohtaan ylitsevuotavainen. Nyt parin kuukauden kuluttua eväät tuntuvat olevan syöty. Vertailun vuoksi voin mainita Stam1nan uutukaisen potkivan edelleen hurjasti.

Levyn alkutahdit lähtevät radiosta jo ennakkoon tutulla levyn nimikkokappaleella Sydänjuuret. Biisi on perinteistä Mokomaa, ilman sen suurempia kikkoja ja koittoja. Pohjana toimii döödöbiisi, vaikka mukaan on sekoitettu mm. kertosäkeessä otteita black metallista. Sanoitukset kulkevat Suomessa ja isänmaallisuudessa, aivan kuin koko levy muutenkin. Kappale on jotenkin itseään toistava lopussa ja yli neljän minuutin pituus tuntuu liioitellulta. Myös kertosäkeistön luonnoton kertaaminen alkaa ärsyttää pikku hiljaa. Aloitus on kyllä biisinä siltikin ihan toimiva. Tunnelma palauttaa kuuntelijan vanhoihin teoksiin ja lopussa tunnelma on tutun turvallinen.

Vastavirtaan jatkaa matkaa kiihdyttäen vauhtia. Toinen kunnollinen mättöralli heti perään ei kuullosta lainkaan hassummalta. Kappale on kuin kahdessa osassa; alkavassa death metal-riffissä ja toisessa paljonkin rennommassa taustakompissa. Sanoitukset tuntuvat hassuilta, tai sitten en vain löydä niiden viimeistä tarkoitusperää. Osaltaan kappale on kuin muutaman vuoden takaista Entombedia, mutta toisaalta kovinkin kaukana. Kakkosbiisissäkään ei ole haettu sen suuremmin haasteita, vaan hoidettu alkuvauhti levylle tutulla tavalla. Tuntuu kuin kappale olisi ylijäämä Kuoleman Laulukunnailta sen rajun otteen ja laulun kannalta, mutta mene ja tiedä.

Kolmas kipale onkin sitten meikäläisen ensimmäinen ''inhokki''. Ehkä olen vain kaavoihin kangistunut, mutta duurissa veivatut radiorässit eivät meikäläiseen iske. Samoin kuin LJY:n Marras iskee tämäkin kappale oman käyräni varsin korkealle. Ei sillä, bändi saa myytyä paljon levyjä ja soittoaika radiossa pitenee mutta sen Mokoman, joka lopettaa keikkansa Takatalveen ei kuuluisi alentua tällaiseen. Alku on kuin vanhojen pelikonsoleiden äänistä, jonka jälkeen loppuriffit ovatkin aikamoista puuroa. Aihepiirinä on tottakai aina osuva rakkaus. Sanoitukset ovatkin suhteellisen osuvat, vaikka Annala pystyy määkimisellään vähän niitäkin pilaamaan. Yksi asia kuitenkin kappaleessa nousee ylitse muiden. Loppupuolella Saikkonen soittaa ehkä levyn parhaimman soolon ja vielä niin monipuolisesti ja tiukasti, etten meinannut aluksi edes uskoa.

No jopas! Vääräleuka yllättää ja paukauttaa nyrkillä leukaperiin kolahtaen kovaa. Levyn ensimmäinen todellinen thrashpala ei pahemmin moitteita kerää. Nousevan alun jälkeen kappaleen pohjana toimii klassinen downpicking-jynttäriffi, tottakai useilla string skippingeillä. Kertosäkeessä homma hiukan rauhoittuu ja Annalakin pääsee ''huilaamaan'' puhtaalla äänellä. Kohta pikaa seuraava erä kuitenkin alkaa ja taas mennään. Lopun tukanheilutus osa toimii kuin rasvattu, vaikka kyseinen temppu alkaa olemaan kaluttu jo Mokoman kappaleissa. Kun kolme ja puoli minuuttinen jyristys loppuu joutuu hiukan vetäisemään happea. Onneksi tempo taas vähän laskee seuraavaksi.

Puolivälin aloittaa pitkä, viisi ja puoli minuuttinen Kristuksen Ruumis Ja Pedon Pää joka maalailee uskontokritiikkiä doom metallin tunnelmissa. Vaikka sanoitukset eivät vielä ihan Hyyrysen yhteiskuntariimeissä olekkaan, toimivat ne tällä kertaa vallan mainiosti. Useimmat säkeistöistä ovat kuin sananlaskuja, eikä äänessäkään kappaleessa mitään valittamista. Rauhallinen melodialaulu tuntuu toimivan ja Annala hallitsee hienosti äänensä kiristämisen. Hiljaa rullaavassa kappaleessa ääni säilyy, eikä valittavankuuloista määkimistä ole havaittavissa. Lopussa juuri kun biisi tuntuu loppuvan alkaa reilun minuutin kestävä breakdown, joka onnistuu kruunaamaan kappaleen. Lopun soolotkin löytävät paikkansa ongelmitta ja jumbokappale saa arvoisensa päätöksen.

Niin Hyville Kuin Pahoille on toiminut kevään kiertueella aloitusbiisinä, eikä syyttä. Vauhdikas rässirepäisy herättää niin kotisohvalla kuin keikallakin kuuntelijan helposti. Sanoitukset pyörivät yhteiskunnassa ja valtiossa, enkä voi välttyä sosialistisesta vaikutelmasta. Vai mitä sanotte kertosäkeen kohdasta ''En usko omaan se vain kahlitsee, uskon yhteiseen!'' Puolen välin jälkeen kuullaan menevää sooloa ja melodista maalailua, jonka jälkeen meno jatkuu keskitempoisena komppauksena.

Seitsemäntenä Rautaa Rinnoista nappaa hiukan kokeilevaa folk metallia mukaan kiekolle. Kuten joku tätä biisiä ''jämä-Ensiferumiksi'' jo nimitti, ei se Sydänjuurista kokonaisuutena heikompaa tee. Itselleni kappale on yksi suosikeista. Veto on sellaiseen suuntaan, ettei uskoisi Mokoman kokeilevan sitä. Positiivisesti näinkin päin kerran, kun yleensä kokeilut eivät toimi. Sanoituksissa kuullaan taas suomalaisuudesta vihaisella huutolaululla tietenkin! Osa riveistä tuntuu lähteneen lapasesta, esimerkiksi ''etsin suojaa pensaasta'' että mitäs?! Hitaassa maalailukohdassa testaillaan jopa koskettimia taustalla, mutta sopivassa määrin. Ei tästä voi kuin tykätä.

Sitten taas mennäänkin alamäkeä biisin verran, niin että tuntuu. En tiedä mikä Mokoman slovareissa on, mutta Silmäterän jälkeen en monestakaan ole pitänyt. Kitarat soittavat hitaassa tempossa yksinkertaista melodiaa ja pieniä soolo-osuuksia vuorotellen. Laulu on pääosin puhdasta, poislukien raivoisa sekamelskakohta loppupuolella. Taustalaulun hoitavat kitaristit. Puhdas osa biisistä on jopa oudon kuuloista. Kappaleesta ei oikein tiedä mitä se hakee. Taiderokkia, slovaria tai jotakin kombinaatiota. Ottakaa itse selvää, allekirjoittanut ei pysty eikä halua.

Kalmannäkijä palaa muutaman erikoisemman jälkeen döödölinjalle. Biisi on yhtä rupinen kuin nimensäkin, mutta hyvässä mielessä. Groovaavan alun jälkeen lähdetään pilkkomaan säkeistöjä tasaisen tappavasti. Sanoitukset kulkevat kuolleissa ja kalmassa. Suomeksi laulettuna tällaiset säkeet kuulostavat varsin hassuilta, mutta silti kokonaisuutena kappale kuuluu levyn positiivisiin yllätyksiin. Lopussa jyristely yltyy todelliseksi zombiekuoroksi kuolonhajuisin rääkymisin ja kiljahduksin. Ehkä levyn tummin kappale hitaasti mutta tanakasti, eikä kuuntelija voi oikein odottaa muuta kuin iloisempaa otetta.

Naurettavasti nimetty Hei Hei Heinäkuu valmistautuu jo pikku hiljaa lopettelemaan kiekkoa. Sanoitukset kulkevat kesässä, elämässä ja parisuhteessa, niin konkreettisesti kuin kielikuvinkin. Osaksi laulu on melkein puhetta. Kappale kuvaa hyvin koko levyä; ei oikein tiedä onko kyseinen kappale loistava vaiko tyhjä arpa. Ote on rennon vauhdikas, eikä tiedä millainen kesähitti tästä vielä tulee. Neljäminuuttisen kappaleen lopussa tunnelma on vähän turtunut. Liikaa toistoa ja samankaltaisuutta, jotka muodostavat kappaleesta varsin mitäänsanomattoman.

Monessa arvostelussa hehkutettu turhuuksien turhuus kuuluu levyn onnistuneisiin osiin. Riffittely pysyy tiukasti black ja death metallin välimaastossa. Vain kertosäe hellittää vähän, mutta pian meno taas jatkuu. Ehkä levyn nopeimpana ja vihaisimpana biisinä se aiheuttaa itselleni ainakin pettymyksen, miksi koko levy ei voi olla yhtä osuvaa metallia? Vaikka kappale ei uusia kuuntelijoita suurelta alueelta kerääkkään, on se silti Mokomadiggarille todellinen herkkupala. Jos uusi suunta on joko kevyt snoukkahevi tai rajumpi döödö, ette varmaankaan arvaa valintaani. Levy päättyy hienosti ja itselle jäi ainakin toivoa paremmasta.

Yhteenvetona voitaneen sanoa, että Sydänjuuret on pirstaleinen tekele. Löytyy niin rajua death metallia, radiosoiton vakiinnuttavia kevyitä, osuvaa todellista thrashia kuin ohilaukauksiakin. Bändin tulevaisuudesta on paha mennä sanomaan mitään. Soittajat vanhenevat ja uusista biiseistä tuntuu olevan suurin terävyys jo mennyt. Levy ei ole huono, ei laisinkaan mutta suunta tuntuu olevan kadoksissa.

Stam1na - Viimeinen Atlantis

Postailu starttaan eräällä alkuvuoden odotetuimmista kiekoista, ainakin suomalaisten metallifanien keskuudessa. Stam1nan neljäs täyspitkä edustaa kehitystä bändin yhteennitoutumisessa ja lopullista rynnistystä eturiviin Suomessa, niin livenä kuin levyillä. Uusi tuotos onkin muodikas teemalevy, jonka sanoitukset pyörivät nykyajan uhkaavissa ennustuksissa ja vaaroissa. Vaikka kiekko toimiikin parhaiten kokonaisuutena alkuintrosta loppusointuun, voidaan sieltä täältä levyä irroittaa asiayhteydestään toimivia kappaleita. Pariminuuttinen intro paiskaa kuuntelijan mukaan ''viimeiselle lennolle'' ja nauha on viimeisen ihmisen nauhoittama. Luontoaiheinen teos viiltää läpi maailmanlaajuisen tulvan ja tsunamin, unohtamatta nykyistä tuhlaavaa elämäntyyliä, roskausta ja uskontokritiikkiä. Kakkosbiisi, Piste Jolta Ei Ollut Paluuta pelottelee energianloppumisella ja matka kohti katastrofin loppua alkaa. Itse biisi sisältää perinteistä Stam1naa ja levy on selvästi haluttu avata reippaasti. Pitkän yli viiden minuutin pituuden takia kappale ei radioissa soi. Viimeisen Atlantiksen progemaisuus ilmentyy hyvin biisin loppupuolella, jossa saman komppirungon pohjalle on kasattu reilusti monenlaisia melodioita ja soolonpätkiä. Kolmas kappale onkin sinkkulohkaisu, joka kaahaa läpi kapitalistisen kulutusyhteiskunnan ja kasvavan inflaation. Ei mitään uutta metallin saralla, mutta toimii hyvin. Selvä biisirakenne ja suora kertosäe varmistaa kappaleen paikan keikkojen tulevana kestosuosikkina. Jäteputkiaivot jatkaa valittua suuntaa HC-linjalla. Itselle neljäs raita on levyn suurin inhokki, sen itsensätoistavuuden ja mauttomuuden takia. Täysin uutta tyyliä, mutta ei sovi Stam1nalle, ei tosiaankaan. Lyriikat koskettavat ainakin himokierrättäjiä, eikä sanoma jää epäselväksi. Hyrden välillä huvittavakin kiroilu naurattaa väkisinkin. Ajatus biisillä on kovinkin suora, mutta kritisoin teoksen päätymistä levylle. Harmikseni kipale on myös päätynyt uuden settilistan encoreen. Puolivälin lähestyessä palataankin taas takaisin oikeille raiteille. Maalla, Merellä, Ilmassa kertoo öljyvarojen loppumisesta ja siitä johtuvasta sodasta, niin ihmistä kuin luontoakin vastaan. Raita muistuttaa kakkosbiisiä ja lopussa kuullaan mukava temponlasku, jonka jälkeen kappale nousee viimeiseen loistoonsa hienolla tavalla. Mielestäni levyn ykkösluokkaa. Kuudes, Elämän Tarkoitus, tuo väkisinkin mieleeni Anssi Kelan ''Mollit Duureiksi''-videon, sillä perusriffi tässäkin soitetaan duurissa. Se tuokin biisin varsin hilpeän tunnelman, vaikkakin myös muodostaa kappaleesta vähän popimman. Biisin sanat ovat vertauskuvalliset, mutta uskontoa kritisoidaan ihmisen kehityksen kannalta ja aika kovaakin. Pexin puolivälin soolojen jälkeen kappale muuttuu merkittävästi ja Emilin kosketinlisät tuovat mukavat vivahdukset tahtien väliin. Levyn kärkikastia tämäkin. Seitsemäs biisi kertoo viestintuojasta, jota ei koskaan saavu. Maailman loppuunpalaminen on ajanut ihmiset maan alle tai muihin suojiin, eikä kenelläkään ole tietoa tulevasta. Tempoltaan biisi on rauhallisempi kuin pari aikaisempaa, joten kuunnellessa jää hetki hengähtää ennen loppurypistystä. Radiosoittoon varmasti käy tämäkin kappale, enkä yhtään ihmettelisi uusien kuuntelijoiden löytävän bändin juuri tämän Viestintuojan avulla. Rikkipää on jo vanha tuttu viime loppukesän festarikeikoilta, vaikka en kylläkään muista oliki biisi juuri tässä muotissaan jo silloin. Aloitus on rauhallinen, mutta minuutin kohdalla kunnon rässäys alkaa. Tarttuvuudeltaan biisi on levyn parhaimmistoa, eikä Hyrden laulunopeus ainakaan kovin hidas ole. Rikkipää on tietenkin eräänlainen kuvaus polttamistapahtumille, mutta myös ihmisen hitaalle ja varmalle luonnonvarojen kuluttamiselle. Monipuoliset riffit ja melodiat tässäkin luovat moniuloitteisen vaikutelman, loistavaa. Yhdeksäs virtaa hyökyaallon, todellisen Tsunamin voimin päälle. Kappaleessa on hienosti perkussion ja soolokitaran kautta luotu hieno tunnelma pakenemista. Biisin monipuolisuudesta ja laulun moninaisuudesta ei meikäläiselle voi tulla mieleen kuin Strapping Young Lad, jonka musiikkityyliä kotimaan ylpeys lähestyy pikkuhiljaa ja vääjäämättä. Sanoitukset kiiruhtavat pakenijan kannoilla ja biisin loppupuolella aallot valtaavatkin jo koko maan. Osan pakenijoista ne vievät mukanaan, mutta levy jatkuu, vaikka viimeisen matkaajan voimin. Tätä seuraava Eloonjäänyt on jotenkin kaksijakoinen kappale. Niin nopeatempoisten ja hitaitten pätkien vuorottelun sekä laulutyylien vaihtelun lisänä en osaa itse päättää mielipidettäni. Lyriikoissa viimeinen pakenija luovuttaa ja nöyristelee. Hauska idea, mutta pitkäksi venynyt pituus sekä Hyrden puhtaammat laulut, jotka mielestäni eivät vain oikeastaan koskaan osu, kääntävät Eloonjääneen kiekon miinuspuolelle. Päätösraita kerääkin sitten kuljetun pakomatkan yhteen rauhallisesti. Efektien, riitasointujen ja rauhallisen laulamisen jälkeen biisi alkaa kasvamaan. Loppupuolelle kuuluu niin puhdasta soololaulua, koskettimia kuin kuoroakin, eli monenmoista ''ei niin Stam1naa''. Onneksi viimeinen minuutti sentään nostaa profiilia vähän, eikä finaali jää pelkäksi itkuvirreksi. Matka on päättynyt ja on pakko jäädä summailemaan tuotosta, jonka jälkeen laittaa levy uudestaan soimaan.

Kokonaisuutena Lemin rytmiryhmän neljäs on vakuuttava. Vaikka allekirjoittaneenkin mielestä sanoitukset ja teemalevyn tekeminen luontoteemalla on varsin kliseistä, kun ainakin tietää ettei bändi ihan täysin itsekään mikään eko ole. Idea toimii kuitenkin ja sanoitukset tuntuivat koskettavan enemmän kuin aikasemmat, tiedä sitten mistä johtuu. Soitto on nitoutunut yhteen hienosti, eikä soundeista voi valittaa. Sopivasti säröä, soolossa kirkkautta ja selvät perkussiot & laulut. Hyrden lyriikat kehittyvät levy levyltä parempaan päin, vaikka Marko Annalan mittoihin ei ihan vielä päästäkkään. Myös Strapping Young Lad ja Devin Townsend alkavat lähestyä tyylissä, mitä olenkin odottanut jo hetken. Tulevaa odotellessa voi mieluusti käydä todistamassa livekunnon ympäri Suomea. Itsekoetut kaksi kertaa nyt talvella ovat olleet ainakin viihdyttävyydessään priimaluokkaa.

Avaus

Hoi! Avasin huvikseni toisen blogin, katsotaan mitä tästä tulee. Innostukseni kumpuaa kiinnostuksesta raskaampaan musiikkiin, niin soitto- kuin kuuntelupuolella. Kaikkea turhaa musiikkilöpinää en viitsi inttiblogin puolelle tunkea, joten ohjataan ne nyt sitten tälle. Tarkoituksenani on kirjoitella jonkinlaisia levyarvioita uusista ja vanhoistakin metallirieskoista. Lisänä luvassa on keikkaraportteja livetilanteista ympäri Suomea, sekä kommentointia suuremmista ja pienemmistä metalliuutisista. Aluksi käsittelyyn osuvat ainakin Mokoman ja Stam1nan uudet täyspitkät. Päivityksiä ei välttämättä tule kovin usein, mutta ovat toivottavasti sitäkin laadukkaampia. Allekirjoittaneella ei muuta, tervetuloa mukaan särökitaroiden ja tuplabasarien maagiseen maailmaan!

-Jukka

np: Mokoma - Vääräleuka